Välisoitto: hakusanat

Tämä blogisofta on hienosti tehty, sillä se kertoo hakusanat, joilla sivuille on päädytty Googlesta ja muista. Katsotaanpa, mitä ihmiset kirjoittavat internetiin!

Yllättävää kyllä, osa näistä liittyy ihan punaviineihinkin. Jopa enemmän kuin keskivertoarvostelu näillä sivuilla. Siksi ihmetyttääkin, että miksi tällaisia hakevat ihmiset päätyvät meidän sivuillemme.

blogi hyvien halpojen punaviinien
punaviini päänsärky
punaviini alkoholi pahin
mitä tarkoittaa jos viini on notkea
viinipullon hinnan nousu
viinissä krapula
viini nousee päähän heti
viinin etiketin tulkinta

Seuraavat liittyvät vain marginaalisesti alkoholikulttuuriin.

mäkihyppypuku ja punaviinit
halvin humala koskenkorva
onnistuneet bileet

Seuraavista en osaa sanoa mitään. Ihmettelen vain, että luulevatko ihmiset tältä sivulta löytyvän seuraavanlaisia asioita.

lataa riki sorsa
maailmanympäripurjehdus blogi
kumipukuinen mies
mutatoitunut rotta
vässykkä
mulkku

Nämä viimeiset toisaalta kertovatkin Alle kuuden euron punaviineistä kaiken.

huono kotisivu
järkyttynyt

Semmoista mukahauskaa internetintäytettä tällä kertaa. Ja tokihan me ollaan työväen juhla selvinpäin!

Mainokset
Published in: on 27.4. 2007 at 13:48  Jätä kommentti  

Parkettien juustohöylät

Jokainen aito viininystävä tuntee ainakin nimeltä tuoremehupurkin näköiseen pakkaukseen pakatun viinin. Hintaa tällä litran purkilla on peräti 6,49 euroa, mutta kun lasketaan 0,75 litran eli viinipullollisen hinta, saadaan hinnaksi vain 4,87 euroa. Siispä purkin sisältö on ehdottomasti kelpuutettava arvioitavien viinien uljaaseen joukkoon.

Ja kuten varmasti arvasittekin, kyseessä on Huttunen (6,49 € tai 4,87 €/0,75 l). Alkon mukaan tuontimaa vaihtelee, mikä tuo tietenkin vain lisähohtoa. Huttunen yllättää aina. Koskaan ei tiedä etukäteen, mitä purkista löytyy. Tämänkin viinin tapauksessa pakkauksella on huomattava merkitys arviointiin. Pönäkän miehen kuva ja uskomattoman houkutteleva iskulause ”Aika hyvä” vakuuttivat minut valitsemaan Huttusen.

Ensivaikutelma viinistä oli kuitenkin vähemmän yllättävä. Enpä sulkisi pois sellaista vaihtoehtoa, että tämänkertaisen Huttusen seassa olisi uitettu hieman genitaaleja tai jotain sellaista. Maku ei nimittäin varsinaisesti hyväillyt makuhermojani. Parin ensimmäisen lasillisen kohdalla piti välillä jopa irvistää. Mutta älkää nyt hyvät ihmiset antako tämän kuvauksen karkottaa teitä Huttusen parista! Kun viiniä saa ylisiistissä mehupurkissa tuohon litrahintaan, viinin maku on arvostelukriteereissä aika alhaalla.

Ei varmaan tarvitse erikseen mainita, että jos suht pienikokoinen nuorukainen juo suht nopeassa ajassa vajaan litran viiniä, niin kyllähän siinä humalaan päätyy. Tuossa vaiheessa humalatila oli kuitenkin varsin alhainen verrattuna siihen hetkeen, kun roikuin tanssiravintolassa nilkoistani pää alaspäin yläosattoman kaverini olkapäillä. Taidettiinpa minua myös kantaa varsin pitkät ajat käsistä ja jaloista ympäri ravintolaa. Peilissä odotti aamulla varsin lohduton näky, koska jossain vaiheessa iltaa humalainen koordinaatiomme petti, ja sain tanssilattialla nenäni päälle pari täysikasvuista miestä.

Ja kyllähän siellä baarissa niitä naisiakin taas oli. Osa tykkäsi tytöistä, osa tykkäsi homopojista ja aika paljon pienempi osa tykkäsi jutuistani. Asiaa ei varsinaisesti auttanut se, että kesken keskustelun aika monikin tuntemani dude tuli hinkkaamaan itseään reittäni vasten. Siinä vaiheessa ei seivailut pahemmin enää auta, vaan ainoa vaihtoehto on lähteä leikkiin mukaan. Ja kyllähän sitä itsekin tuli suolaamista harrastettua ihan urakalla. Siinä on ristiinvirtsaamisen ja kuperkeikkojen ohella hauskin juttu, mitä nuori mies voi baari-iltana tehdä.

Vaan eipä ilta irtosuhteiden osalta täysin kariutunut, sillä heräsin aamulla onnellisena – joskin hieman hämmentyneenä – samalta sohvalta toisen nuoren miehen kanssa. Näistä asetelmista oli enemmän kuin ilo herätä uuteen päivään ja kulauttaa laukusta löytyneet Huttusen jämät kurkkuun. KIITOS Stadin tähti. KIITOS Huttunen. KIITOS Paavo Väyrynen.

Published in: on 21.4. 2007 at 16:46  Comments (6)  

Nyt loppu sahti, nyt loppu sahti

Lisää välittömiä vaikutuksia Kokoomuksen vaalivoitosta: Don Sancho oli poistunut sekä asematunnelin että Forumin Alkosta. Tästä raivostuneena ostin päättäväisesti Hannibalia (Välimeren alue; 5,10 €). Kuten suoralta kädeltä teilattu Karahvipunaviini, myös Hannibal on jokin juuri ja juuri punkuksi luokiteltava eri rypäleiden sekoitus. Odotukset olivat siis ehkä korkeammalla kuin koskaan.

”Teille yksi juttu ehkä outo homma täällä Reggae OK.
Ja jossei kaikille viel tuttu silti koko ajan päällä Reggae OK.”

Riki Sorsan unohtumaton Euroviisu-klassikko Reggae OK oli todellakin koko ajan päällä. Ehkä se oli muille puistossa juopotelleille nuorille vähän outo homma, kun yksi seurueemme jäsenistä kaivaa repustaan kannettavan vinyylisoittimen, pistää Harry Harkimon naamalla varustetun kuvavinyylin lautaselle ja pudottaa neulan B-puolen ekaan raitaan.

”No niin rastat kun kundit kulmilla tätä biittiä pitää omanaan.
Ja mätti joka sanoi kiitti mulle riitti Reggae OK.”

Hannibal on varustettu luonnollisestikin metallisella kierrekapselilla, kuten Alkon terminologia virallisesti menee. Siis eipä aikaakaan, kun purskuttelin viiniä suussani. Hannibal muistuttaa maultaan jotain Sorbuksen, vichyn ja Don Sanchon sekoitusta. Se ei maistu käytännössä lainkaan oikealle punaviinille, vaikka se punaviiniksi luokitellaankin. Tästä jokainen voi tehdä omat johtopäätöksensä. Olisiko parempi, että Hannibal maistuisi noin viiden euron punaviinille vai Sorbukselle, jonka sekaan on kaadettu kivennäisvettä?

”Tää rytmi menee tajuntaan se soundi on kuin pommi Reggae OK.
Sen opit kyllä tosta vaan se tuttu on kuin rommi Reggae OK.”

Rytmi ja Hannibal menivät sen verran lujasti tajuntaan, että kyseistä suomalaisen pop-lyriikan ehkä merkittävintä riimittelyä tuli laulettua itsekin aika monta kertaa päivän ja yön aikana. Loppuyöstä Riki Sorsan lyriikka alkoi todellakin olla tuttua kuin rommi. En pidä itseäni järin hyvänä solistina, mutta onneksi sain kiitettävästi taustatukea humalaisilta seuralaisiltani. Mutta niinhän se menee, että esiintyviä taiteilijoita tarvitaan aina. Kuten muuan viiksekäs mieshenkilö totesi seuraavana iltana anniskeluravintolassa: ”Taiteilijan työ on välikäsi Jumalan työlle.”

”Ja jos kiinnostaa tää meno nyt niin nauti siitä kunnes läkähdyt.
Ja kohta säkin sanot tää biitti mulle kiitti Reggae OK, Reggae OK, Reggae.”

Tässä vaiheessa kertoisin teille mielelläni metroista. Yksi hienoimpia asioita, missä olen parin viimeisen vuoden sisällä ollut mukana, on Reggae OK:n kuunteleminen täydessä metrossa. Kannettavalla vinyylisoittimella tietenkin. Saimme osaksemme varmasti paljon kiitosta, vaikka muut matkustajat eivät sitä ulospäin juuri näyttäneetkään. Ja pääasiahan on, että itse viihtyy. Tätä toistelen itselleni myös aina, kun päädyn tanssimaan kämppisten silmien edessä mäkihyppypuku päällä Boyzonen varhaistuotannon tahdissa.

”Tää rytmi menee tajuntaan se soundi on kuin pommi Reggae OK.
Sen opit kyllä tosta vaan se tuttu on kuin rommi Reggae OK.”

Toistamiseksi menee, mutta niinhän se meni silloinkin. Onneksi ymmärsimme kulttuuriravintola Wanhassa Ketussa, etteivät kaikki seurueen jäsenet ole välttämättä riemuissaan, kun hoilaamme mainittuja riimejä seitsemättäkymmenettä kertaa peräkkäin. Siispä vaihtelua tarjosi tulkintamme Bat & Ryydin ikivihreästä suomipop-klassikosta Ehtaa tavaraa. ”Nyt loppu sahti” -hokema toistettiin aika monta kertaa, ja luulenpa vaan, että baarin tarjoilijatar olisi halunnut kuulla sen vielä muutaman kerran lisää.

Hannibalia olisi helppo kutsua makeaksi litkuksi, mutta sitä en nyt tee. Jos sitä vertaa vaikka retardiin pikkuserkkuunsa Karahvipunaviiniin, niin Hannibalin maku on kuin joisi – noh, yli viiden euron punaviiniä. Jos olet kasvanut Sorbuksen kanssa vuosien myötä erilleen, voit turvallisin mielin siirtyä tyyppaamaan raikasta, vichymäistä Hannibalia. Elämässä on tehtävä siirtoja suuntaan jos toiseen, ja sama pätee tähänkin asiaan. Oman siirtoni tein anniskeluravintolassa, kun kaadoin tuopillisen olutta vaihtelun vuoksi omaan syliini.

3/5

Published in: on 15.4. 2007 at 17:03  Jätä kommentti  

Poliittinen roskaaminen

Roskien laittaminen roskakoriin on poissa silmissä, poissa mielestä -ajattelua. Roskat ovat kaatopaikalla, niitä ei ole olemassa. Tällainen ajattelu hyväksyy, sallii ja edistää nykyistä turhan kulutuksen kulttuuria, aikaa, jolloin kaikki kääritään vähintään kahteen muovikerrokseen ja vielä yhteen pakkauspaperiin. Kääreet laitetaan roskiin, niitä ei ole olemassa, niitä ei tarvitse ajatella. Poliittisen roskaajan onkin siis herätettävä ihmiset tyhjänpäiväisen tuottamisen realiteetteihin. Tämän takia roskat on jätettävä ihmisten nähtäville. Kaduille, pihoille, metroihin, roskakorien viereen.

Tämä ei tietenkään pyörinyt millään tavalla mielessäni, kun löysin itseni oksentamasta anniskeluravintolan patiolle torstain ja perjantaina välisenä yönä. Näin jälkeenpäin se kuitenkin kuulostaa fiksulta selitykseltä hermostuneelle portsarille tai poliisille. Ensi kerralla, vannon sen!

Alennustilassani toimittama poliittinen teko ei, yllättävää kyllä, johtunut niinkään testissä olleesta Botter Rosso Salentosta, vaan pikemminkin kyseisen juoman, muutaman tuopin ja vieraan tytön tarjoaman tequilan kumuloituneesta yhteisvaikutuksesta. Eli oli se viini siellä taustalla kuitenkin. Ihan tavallisen makuista muuten, nyt kun muistan sanoa ennen kuin lipsun parin virkkeen takaiseen sivujuonteeseen.

Luitte nimittäin oikein, allekirjoittanut — tai eihän täällä mitään nimiä käytetä, lakiteknisistä syistä — joutui viime kerralla ylösalaisin kääntyneiden sukupuoliroolien uhriksi. Olisin varmastikin ollut hämmentynyt, jos en olisi ollut humalassa. Ja meksikolaista janojuomaa sisältävä huikkalasi kädessä.

Jos mies on — tai oikeammin, jos minä olen — juoman tarjoamisen kohteena, on kyseessä toinen seuraavista skenaarioista. 1) Tarjoaja on ruma/epätoivoinen/mies. Joskus saa niin sanotun täyssuoran eli kaikki kolme. Todennäköisempi vaihtoehto on kuitenkin numero 2, eli että on mennyt puhumaan itsestään joitain sellaisia asioita, jotka eivät välttämättä ole ihan totta. Tämä johtaa yleensä lopulta samaan tilanteeseen kuin #1, eli pikaiseen paikalta poistumiseen. Ja bonarina vielä noloihin jälkipeleihin, kun kadulla tuntemattomat ihmiset moikkailevat ja kutsuvat kummallisilla nimillä. Eikä voi olla ihan varma, että onko joskus väittänyt olevansa Pasi. Se on vielä niin paska nimikin.

Botter Rosso Salento, Italia. 5,89€

Published in: on 12.4. 2007 at 22:19  Jätä kommentti  

Sääntöjä kiertävä viinikimara

Sold out. Jumping the shark. Pikkuhinttari.

Tällaiset termit pyörivät päässäni, kun päätin ostaa syntymäpäiväni kunniaksi He-Manin, Suomen ainoan Master of the Wine-Universen, suosittelemaa punaviiniä, Intulo Cape Rediä. Hintaa eteläafrikkalaisella lestillä on nimittäin kirpeät 6,17 euroa. Saahan sitä kerran vuodessa laittaa 17 senttiä ylimääräistä tiskiin, vai saako?

No, eipä kekkereissä sitten puutetta halvoista viineistä ollutkaan, sillä ystäväpiirini jostain syystä pitää minua jonkinlaisena Viinamäen miehenä. En ehtinyt juurikaan ihmetellä, mistä tällainen johtuu ennen kuin ensimmäinen jo korkattiin. Ensimmäisenä uhrina oli kulutusjuhlan raatajille ilmaiseksi tarjottu Terre del Sole Chardonnay, joka rikkoi sekin tämän sivuston otsikollista koodistoa olemalla valkoviini. Hintaa on normaalisti kuitenkin viisysiysi ja maultaan ihan hyvä kapitalisti- ja lahtariviiniksi. Jos olet värisokea, et välttämättä ymmärrä edellistä vitsiä!

Illan mittaan Intulokin avattiin ja olihan se maittava viini. Tietysti vähän pakko tuohon hintaan ollakin. Seuraavana päivänä huomasin, että joko Intuloa tai jotain muuta talossa pyörinyttä punkkua on päätynyt seinälle asti. Toivottavasti kuitenkin suoraan lasista eikä vatsan kautta käyneenä. Tämä ei toki jäänyt viimeiseksi hutijuomaksi, juhlien aikana kastettiin viinissä niin vaatteita (ainakin allekirjoittaneen paita sekä housut) kuin huonekalujakin. Kaikin puolin onnistuneet bileet siis.

Koska vain lasten ja naisten juhlat kestävät yhden päivän, olimme aloittaneet nämäkin pippalot jo torstaina ja jatkoimme lauantaille tekemällä invaasion tupareihin. Siellä juomajärjestykseksi päätettiin olut, booli, Koskenkorva ja sitten vasta täälläkin arvosteltu Petit Coq Rouge, joka oli edelliskerralla melkoinen elämys. Loppuillasta Kukkokin maistui hyvältä, vaikka se ystävämme murheelliseen naissuhteeseen ajoikin. Tämä lienee siis edellisen makukokemuksen lisäksi hyvä syy jättää kyseinen viini ensi kerrallakin Alkon hyllyyn.

Niin, vaikka itse täytyisikin lähteä yksin kotiin ja kaverin ei, ei se tarkoita, etteikö suolaamiseen olisi vielä mahdollisuuksia. Aika monta ”Joko siellä panetaan?!”-viestiä sitä tuli lähetettyä, ehkä soitettuakin. Toivottavasti auttoivat.

Siitä viime kerralla mainitsemastani Alkoholi ja aivot -esitteestä muuten sen verran, että kannattaa jättää sekin jonkun muun poimittavaksi. On muuten ehkä masentavin esite, jota voisi iltaa aloitellessa selailla. Riskikäytön rajat taisi tälläkin viikolla ylittyä aika kepeästi. Päätös jättää lehtinen lukematta on vähän niin kuin raha-automaatin Haluatko nähdä tilin saldon? -kysymykseen itsepetos-, eli Ei kiitos -nappulalla vastaaminen. Parempi vaan, ettei tiedä mitä hallaa tililleen ja maksalleen tekee.

Terre del Sole Chardonnay, Italia. 5,99€ (valkkari)
Petit Coq Rouge, Ranska. 5,98€
Intulo Cape Red, Etelä-Afrikka. 6,17€

Published in: on 2.4. 2007 at 20:49  Comments (1)  

Puhutaanko Turtleseista?

11.jpg

El Copero (Espanja; 5,49 €) on klassikko niin vähän kuin Some Like It Hot. Yhtäläisyydet eivät jää tähän. Minulla on nimittäin nyt jalkovälissä sekä Marilyn Monroen kuvia että El Coperoa.

En oikein käsitä, miksi Coperoa ei ole arvosteltu aiemmin. El Copero on hintaluokkansa kirkkainta kärkeä. Se on vähän niin kuin magnetismin mestarin Magneton seikkailut. Molemmista on yhtä vaikea keksiä pahaa sanottavaa. Täytyy kyllä myöntää, että aika on hieman kullannut muistoja, mitä tulee El Coperon makuun. Ei se ehkä ihan vuosikertaviinien tasoa ole, mutta toistaalta onhan 2005 vuosikerta siinä missä muutkin. Mutta miksi El Coperoa ylipäätään ostetaan? Tietenkin pullon takia.

El Coperossa on näyttävin pullo, mitä alle kuuden euron punaviinit tarjoavat. Kultainen metalliverkko ja tyylikäs muotoilu ovat vastustamaton yhdistelmä. Melkein yhtä vastustamaton kuin se amatsooninainen, jota muuan Jaska Pantteri jäi lämppäämään tupareissa, joista itse luikin junaan kaadettuani kiitettävän määrän Petit Cog Rougea valkoiselle matolle. Tilanteesta teki kiusallisen nimenomaan se, etten ollut tavannut tupareiden emäntää koskaan aiemmin. Enkä varmaan ihan heti tapaa uudestaan.

Junassa miekkailu on elämys. Valitettavasti en päässyt käyttämään oikeaa miekkaa, mutta muovisellakin tunsin olevani miehisyyteni huipulla. Kokoomuslaisessa Suomessa tämäkään ei varmaan ole kohta enää mahdollista. Kallion Seurahuoneenkin miestenvessasta oli hajonnut kaksi pisuaaria vaalituloksen tultua julki, ja epäilenpä, että kun hallitus viimein muodostetaan, viimeinenkin pisuaari hajoaa.

Toista se olisi, jos Magneto olisi valittu eduskuntaan. Ja hallitukseen. Ei siinä olisi paljon jyrkikataisilla ja mattivanhasilla vastaan väittämistä, jos magnetismin mestari istuisi ministeriaitiossa. Mieluiten ehkä puolustusministerin paikalla. Eipä tarvitsisi hankkia mitään panssarivaunuja, suihkuhävittäjiä tai kouluttaa Foot-klaania, koska Magneto voisi hoitaa hommat itse. Tulisiko teille muka vieraan valtion edustajana mieleenkään hyökätä magnetismin mestaria vastaan? Niinpä, niinpä. Silloin säästyisi nekin puolustusmäärärahat, jotka voisi käyttää vaikka Merihaan peruskorjaukseen.

Puhutaanko Turtleseista? Tämä lause kävi monesti huulilla myös aiemmin mainituissa tupareissa. Täytyy myöntää, että pari kuukautta takaperin väitin harhaisesti, että Splinter (suom. Tikku eikä mikään hinttari-Särö) olisi mutatoitunut Hamato Yoshista, vaikka alunperin sarjakuvissa homma meni niin, että Hamato Yoshi oli Splinterin isäntä, jolta mutanttiaineille altistunut Splinter-rotta oppi ninjutsun. Kyllä siinä oli melkeinpä sivullisetkin vaarassa, kun aikuiset miehet väittelivät näinkin vakavasta asiasta. Fyysinen kontakti vältettiin kuin vältettiinkin.

Katsoin eilen viisi ensimmäistä jaksoa animoitua Turtles-sarjaa vuodelta 1987. Alunperinhän sarja tehtiin vain viisiosaiseksi minisarjaksi, mutta suosion oltua huikea sitä tehtiin monen monta kautta, yhteensä 105 jaksoa. Tässäpä siis varsin hyvä idea viettää joku viikonloppu alle kuuden euron punaviinien tahdittamana. Täytyy tosin todeta, että vaikka ekoissa jaksoissa huippuhetkensä onkin, niin mukaan on mahtunut aika huonoa kamaa. Näistä viidestä jaksosta yleisesti pidetään parhaana käsittääkseni neljättä jaksoa, joka ei kuitenkaan omaan krapulaiseen makuuni hirveästi iskenyt. Neutriinot olivat typerä idea. Jos Steve Rogers alias Kapteeni Amerikka olisi vielä hengissä, hän näyttäisi sellaisille pikkuhinttareille, ettei kenellä tahansa Dimension X:stä tulevalla kaiffarilla ole oikeutta näyttää siloposkihinttarin naamaansa Amerikan Yhdysvaltojen maaperällä!

El Copero. Siinä vasta ystävä. Tosiystävän tunnistaa siitä, että hänen kanssaan viihtyy melkeinpä milloin tahansa. Olen lyhyen elämäni aikana viettänyt niin paljon aikaa El Coperon kanssa, etten usko, että hänestä paljastuu enää sietämättömiä puolia. Vaikka El Copero onkin hieman mehumainen jantteri, niin hänessä ei ole havaittavissa lainkaan samanlaista katkeruutta kuin monissa tovereissaan. El Copero on hyvä jätkä. Magneto on hyvä jätkä. Steve Rogers oli hyvä jätkä. Jyrki Katainen ei ollut eikä ole.

4/5

Published in: on 2.4. 2007 at 19:07  Comments (2)