Poliittinen roskaaminen

Roskien laittaminen roskakoriin on poissa silmissä, poissa mielestä -ajattelua. Roskat ovat kaatopaikalla, niitä ei ole olemassa. Tällainen ajattelu hyväksyy, sallii ja edistää nykyistä turhan kulutuksen kulttuuria, aikaa, jolloin kaikki kääritään vähintään kahteen muovikerrokseen ja vielä yhteen pakkauspaperiin. Kääreet laitetaan roskiin, niitä ei ole olemassa, niitä ei tarvitse ajatella. Poliittisen roskaajan onkin siis herätettävä ihmiset tyhjänpäiväisen tuottamisen realiteetteihin. Tämän takia roskat on jätettävä ihmisten nähtäville. Kaduille, pihoille, metroihin, roskakorien viereen.

Tämä ei tietenkään pyörinyt millään tavalla mielessäni, kun löysin itseni oksentamasta anniskeluravintolan patiolle torstain ja perjantaina välisenä yönä. Näin jälkeenpäin se kuitenkin kuulostaa fiksulta selitykseltä hermostuneelle portsarille tai poliisille. Ensi kerralla, vannon sen!

Alennustilassani toimittama poliittinen teko ei, yllättävää kyllä, johtunut niinkään testissä olleesta Botter Rosso Salentosta, vaan pikemminkin kyseisen juoman, muutaman tuopin ja vieraan tytön tarjoaman tequilan kumuloituneesta yhteisvaikutuksesta. Eli oli se viini siellä taustalla kuitenkin. Ihan tavallisen makuista muuten, nyt kun muistan sanoa ennen kuin lipsun parin virkkeen takaiseen sivujuonteeseen.

Luitte nimittäin oikein, allekirjoittanut — tai eihän täällä mitään nimiä käytetä, lakiteknisistä syistä — joutui viime kerralla ylösalaisin kääntyneiden sukupuoliroolien uhriksi. Olisin varmastikin ollut hämmentynyt, jos en olisi ollut humalassa. Ja meksikolaista janojuomaa sisältävä huikkalasi kädessä.

Jos mies on — tai oikeammin, jos minä olen — juoman tarjoamisen kohteena, on kyseessä toinen seuraavista skenaarioista. 1) Tarjoaja on ruma/epätoivoinen/mies. Joskus saa niin sanotun täyssuoran eli kaikki kolme. Todennäköisempi vaihtoehto on kuitenkin numero 2, eli että on mennyt puhumaan itsestään joitain sellaisia asioita, jotka eivät välttämättä ole ihan totta. Tämä johtaa yleensä lopulta samaan tilanteeseen kuin #1, eli pikaiseen paikalta poistumiseen. Ja bonarina vielä noloihin jälkipeleihin, kun kadulla tuntemattomat ihmiset moikkailevat ja kutsuvat kummallisilla nimillä. Eikä voi olla ihan varma, että onko joskus väittänyt olevansa Pasi. Se on vielä niin paska nimikin.

Botter Rosso Salento, Italia. 5,89€

Sääntöjä kiertävä viinikimara

Sold out. Jumping the shark. Pikkuhinttari.

Tällaiset termit pyörivät päässäni, kun päätin ostaa syntymäpäiväni kunniaksi He-Manin, Suomen ainoan Master of the Wine-Universen, suosittelemaa punaviiniä, Intulo Cape Rediä. Hintaa eteläafrikkalaisella lestillä on nimittäin kirpeät 6,17 euroa. Saahan sitä kerran vuodessa laittaa 17 senttiä ylimääräistä tiskiin, vai saako?

No, eipä kekkereissä sitten puutetta halvoista viineistä ollutkaan, sillä ystäväpiirini jostain syystä pitää minua jonkinlaisena Viinamäen miehenä. En ehtinyt juurikaan ihmetellä, mistä tällainen johtuu ennen kuin ensimmäinen jo korkattiin. Ensimmäisenä uhrina oli kulutusjuhlan raatajille ilmaiseksi tarjottu Terre del Sole Chardonnay, joka rikkoi sekin tämän sivuston otsikollista koodistoa olemalla valkoviini. Hintaa on normaalisti kuitenkin viisysiysi ja maultaan ihan hyvä kapitalisti- ja lahtariviiniksi. Jos olet värisokea, et välttämättä ymmärrä edellistä vitsiä!

Illan mittaan Intulokin avattiin ja olihan se maittava viini. Tietysti vähän pakko tuohon hintaan ollakin. Seuraavana päivänä huomasin, että joko Intuloa tai jotain muuta talossa pyörinyttä punkkua on päätynyt seinälle asti. Toivottavasti kuitenkin suoraan lasista eikä vatsan kautta käyneenä. Tämä ei toki jäänyt viimeiseksi hutijuomaksi, juhlien aikana kastettiin viinissä niin vaatteita (ainakin allekirjoittaneen paita sekä housut) kuin huonekalujakin. Kaikin puolin onnistuneet bileet siis.

Koska vain lasten ja naisten juhlat kestävät yhden päivän, olimme aloittaneet nämäkin pippalot jo torstaina ja jatkoimme lauantaille tekemällä invaasion tupareihin. Siellä juomajärjestykseksi päätettiin olut, booli, Koskenkorva ja sitten vasta täälläkin arvosteltu Petit Coq Rouge, joka oli edelliskerralla melkoinen elämys. Loppuillasta Kukkokin maistui hyvältä, vaikka se ystävämme murheelliseen naissuhteeseen ajoikin. Tämä lienee siis edellisen makukokemuksen lisäksi hyvä syy jättää kyseinen viini ensi kerrallakin Alkon hyllyyn.

Niin, vaikka itse täytyisikin lähteä yksin kotiin ja kaverin ei, ei se tarkoita, etteikö suolaamiseen olisi vielä mahdollisuuksia. Aika monta “Joko siellä panetaan?!”-viestiä sitä tuli lähetettyä, ehkä soitettuakin. Toivottavasti auttoivat.

Siitä viime kerralla mainitsemastani Alkoholi ja aivot -esitteestä muuten sen verran, että kannattaa jättää sekin jonkun muun poimittavaksi. On muuten ehkä masentavin esite, jota voisi iltaa aloitellessa selailla. Riskikäytön rajat taisi tälläkin viikolla ylittyä aika kepeästi. Päätös jättää lehtinen lukematta on vähän niin kuin raha-automaatin Haluatko nähdä tilin saldon? -kysymykseen itsepetos-, eli Ei kiitos -nappulalla vastaaminen. Parempi vaan, ettei tiedä mitä hallaa tililleen ja maksalleen tekee.

Terre del Sole Chardonnay, Italia. 5,99€ (valkkari)
Petit Coq Rouge, Ranska. 5,98€
Intulo Cape Red, Etelä-Afrikka. 6,17€

Puhutaanko Turtleseista?

El Copero (Espanja; 5,49 €) on klassikko niin vähän kuin Some Like It Hot. Yhtäläisyydet eivät jää tähän. Minulla on nimittäin nyt jalkovälissä sekä Marilyn Monroen kuvia että El Coperoa.

En oikein käsitä, miksi Coperoa ei ole arvosteltu aiemmin. El Copero on hintaluokkansa kirkkainta kärkeä. Se on vähän niin kuin magnetismin mestarin Magneton seikkailut. Molemmista on yhtä vaikea keksiä pahaa sanottavaa. Täytyy kyllä myöntää, että aika on hieman kullannut muistoja, mitä tulee El Coperon makuun. Ei se ehkä ihan vuosikertaviinien tasoa ole, mutta toistaalta onhan 2005 vuosikerta siinä missä muutkin. Mutta miksi El Coperoa ylipäätään ostetaan? Tietenkin pullon takia.

El Coperossa on näyttävin pullo, mitä alle kuuden euron punaviinit tarjoavat. Kultainen metalliverkko ja tyylikäs muotoilu ovat vastustamaton yhdistelmä. Melkein yhtä vastustamaton kuin se amatsooninainen, jota muuan Jaska Pantteri jäi lämppäämään tupareissa, joista itse luikin junaan kaadettuani kiitettävän määrän Petit Cog Rougea valkoiselle matolle. Tilanteesta teki kiusallisen nimenomaan se, etten ollut tavannut tupareiden emäntää koskaan aiemmin. Enkä varmaan ihan heti tapaa uudestaan.

Junassa miekkailu on elämys. Valitettavasti en päässyt käyttämään oikeaa miekkaa, mutta muovisellakin tunsin olevani miehisyyteni huipulla. Kokoomuslaisessa Suomessa tämäkään ei varmaan ole kohta enää mahdollista. Kallion Seurahuoneenkin miestenvessasta oli hajonnut kaksi pisuaaria vaalituloksen tultua julki, ja epäilenpä, että kun hallitus viimein muodostetaan, viimeinenkin pisuaari hajoaa.

Toista se olisi, jos Magneto olisi valittu eduskuntaan. Ja hallitukseen. Ei siinä olisi paljon jyrkikataisilla ja mattivanhasilla vastaan väittämistä, jos magnetismin mestari istuisi ministeriaitiossa. Mieluiten ehkä puolustusministerin paikalla. Eipä tarvitsisi hankkia mitään panssarivaunuja, suihkuhävittäjiä tai kouluttaa Foot-klaania, koska Magneto voisi hoitaa hommat itse. Tulisiko teille muka vieraan valtion edustajana mieleenkään hyökätä magnetismin mestaria vastaan? Niinpä, niinpä. Silloin säästyisi nekin puolustusmäärärahat, jotka voisi käyttää vaikka Merihaan peruskorjaukseen.

Puhutaanko Turtleseista? Tämä lause kävi monesti huulilla myös aiemmin mainituissa tupareissa. Täytyy myöntää, että pari kuukautta takaperin väitin harhaisesti, että Splinter (suom. Tikku eikä mikään hinttari-Särö) olisi mutatoitunut Hamato Yoshista, vaikka alunperin sarjakuvissa homma meni niin, että Hamato Yoshi oli Splinterin isäntä, jolta mutanttiaineille altistunut Splinter-rotta oppi ninjutsun. Kyllä siinä oli melkeinpä sivullisetkin vaarassa, kun aikuiset miehet väittelivät näinkin vakavasta asiasta. Fyysinen kontakti vältettiin kuin vältettiinkin.

Katsoin eilen viisi ensimmäistä jaksoa animoitua Turtles-sarjaa vuodelta 1987. Alunperinhän sarja tehtiin vain viisiosaiseksi minisarjaksi, mutta suosion oltua huikea sitä tehtiin monen monta kautta, yhteensä 105 jaksoa. Tässäpä siis varsin hyvä idea viettää joku viikonloppu alle kuuden euron punaviinien tahdittamana. Täytyy tosin todeta, että vaikka ekoissa jaksoissa huippuhetkensä onkin, niin mukaan on mahtunut aika huonoa kamaa. Näistä viidestä jaksosta yleisesti pidetään parhaana käsittääkseni neljättä jaksoa, joka ei kuitenkaan omaan krapulaiseen makuuni hirveästi iskenyt. Neutriinot olivat typerä idea. Jos Steve Rogers alias Kapteeni Amerikka olisi vielä hengissä, hän näyttäisi sellaisille pikkuhinttareille, ettei kenellä tahansa Dimension X:stä tulevalla kaiffarilla ole oikeutta näyttää siloposkihinttarin naamaansa Amerikan Yhdysvaltojen maaperällä!

El Copero. Siinä vasta ystävä. Tosiystävän tunnistaa siitä, että hänen kanssaan viihtyy melkeinpä milloin tahansa. Olen lyhyen elämäni aikana viettänyt niin paljon aikaa El Coperon kanssa, etten usko, että hänestä paljastuu enää sietämättömiä puolia. Vaikka El Copero onkin hieman mehumainen jantteri, niin hänessä ei ole havaittavissa lainkaan samanlaista katkeruutta kuin monissa tovereissaan. El Copero on hyvä jätkä. Magneto on hyvä jätkä. Steve Rogers oli hyvä jätkä. Jyrki Katainen ei ollut eikä ole.

4/5

Kevätaurinko ja K-Kaupan Väiski

Enpä ole ennen avannut pussikaljakautta (tässä tapauksessa pussiviinikautta) maaliskuun puolella. Tänä vuonna tuo maaginen päivä oli lauantaina 24.3. Löysin kollegani Kallion kirjaston takaa mutaisesta puistosta, ja täytyihän sitä itsekin aloittaa alkoholin nauttiminen niin viehättävässä ympäristössä.

Jos viinin virallinen nimi on Karahvipunaviini (Euroopan unioni/Altia; 4,91 €), eivät odotukset hivo taivaita. Olen nyt pari päivää yrittänyt keksiä viinille vielä munattomampaa ja luotaantyöntävämpää nimeä, mutta en ole kovasta yrityksestä huolimatta onnistunut. En keksi Karahvipunaviinin nimeämispolitiikalle muuta selitystä kuin se, että kuluttajien odotuksia ei ole haluttu nostaa liian korkealle. Ehkä Altialla on tajuttu jo valmistusvaiheessa, ettei viinin maku ole kaksinen, ja pistetty samantien nimen ja pullon kanssa läskiksi. Pullokin nimittäin kilpailee rumimman näkemäni viinipullon tittelistä.

 

Vaan turha on valittaa nimistä ja pulloista, jos viini maistuu kelvolliselta. Mutta kuten ehkä arvasittekin, se jäi jälleen toiveajatteluksi. Karahvipunaviinin etiketissä kerrotaan, että viini on sekoitus useita erimaalaisia punaviinejä. Häh? Ei siis ainoastaan eri rypäleiden sekoitus, vaan eri viinien sekoitus! Faktaa minulla ei asiasta ole, mutta mausta päätellen sekoituksessa on käytetty ainakin Closieresia, Petit Cog Rougea ja El Tiempoa. Täytyy tosin myöntää, että viini nautittiin suht hätiköiden suoraan pullon suusta, koska aurinko oli laskemassa ja ilma kylmenemässä. Voisin kuitenkin veikata, ettei viinille kehuja liialti sataisi, vaikka olisin juonut sen kotona lasista. Karahvipunaviini on kamalaa. Se maistuu kamalalta, sitä myydään kamalan näköisessä pullossa ja sillä on kamala nimi.

Humalluin kuitenkin kiitettävästi. Hetkeä myöhemmin todistin paikan päällä elämäni ensimmäistä pubivisaa. Pubivisassa ei ole mitään muuta vikaa kuin ne osallistuvat tyypit, jotka olisivat valmiita vaikka kuuntelemaan Suurlähettiläitä voittaakseen visan. Onhan se ihan kunnioitettavaa, että omistautuu asialle, mutta jossain menee raja. En nimittäin tiedä, kumpi on todellisuudessa pahempaa: jäädä visassa hännänhuipuksi vai tietää, mikä on K-Kaupan Väiskin oikea nimi. Aivan, kuka vittu edes on K-Kaupan Väiski?

Jos jotain kyseisestä illasta opin, niin sen, että viinipullon juominen loppuun kymmenen sekuntia ennen nukkumaanmenoa ei tunnu yhtä hyvältä idealta seuraavana päivänä. Toisaalta eipähän tarvinnut enää aamulla katsella Karahvipunaviinin jämiä ja juoda niitä naama irvessä joskus myöhemmin. Jätin sunnuntaina 25.3. kello 5.00 aamuyöllä Karahvipunaviinin lopullisesti taakseni. Tästä edespäin juon ainoastaan laadukkaita viinejä, kuten Don Sanchoa ja sellaista.

1/5

Alkoholiepäsikiö

Mitä tehdä, kun edes Remontti-Reiska puolinopeudella ei jaksa naurattaa? No tietysti katsotaan se kokkipätkä, sillä kuka ei tykkäisi naaaaaaaakkiiiiiikaaaasttiiiikkeeestaaaa.

Internet-vitsit sikseen, fiksuin vetohan kismitykseen on viinin juonti. Leka pakkaseen, ranskalaiset tulille ja sitten syrjäydytään yhteiskunnasta torstai-iltana. Tällä kertaa pykälään loksahti Versus Red, kekseliäästi nimetty eteläafrikkalainen viini.

En tiedä mistä apartheid-angstista tällaista viiniä syntyy, mutta maistellessa mieleen tulee Juha Seppälän uusimmasta romaanista lainaus, joka menee näin: “Sikiö on kuin viini; arvo kasvaa iän mukana.” Seppälä, vaikka hieno kirjailija onkin, ei kuitenkaan mainitse sitä, että niin kuin jotkut sikiötkin, olisi jotkut viinit pitänyt kaapia kesken tekoprosessin ulos ja heittää muun geeniroskan sekaan sairaalan taakse.

Koska näin ei ole tehty, Versus Red ilkkuu ja kuvottaa vähän niin kuin internetin kuvahaulla löytyvät harlekiinivauvat. Päällepäin näkee, että kaikki kokevat vain suunnatonta tuskaa, mutta silti tällaisia jumalan selän takana synnytettyjä kammotuksia pitää tunkea Alkon hyllylle ja vielä sopivalla hintalapulla. Vähemmästäkin Porvoon kirkon polttaisi.

Tällaisia virheitä ei tietysti tapahtuisi, jos olisi ennen ostopäätöstä lukenut Alkon julkaisuja. Puulaakin uusin esite on nimittäin nimeltään Alkoholi ja aivot. (Lataa täältä, wou wou.) Esitteessä sanotaan näin: “Aivot ovat alkoholin käytön ja vaikutusten kannalta keskeisin elin.” No älä! Tämänhän tiesivät jo muinaiset roomalaiset: viini on viisasten juoma. Ei sitä vaan aina tajua, kun on taskussa kuusi euroa ja hylly täynnä mahdollisuuksia. Sitten päätyykin torstai-iltana juomaan jotain Versuksen kaltaista boerin kusta.

Alko tiedottaa myös uuden ajan Alko Arkadian avaamisesta kiirastorstaina 5.4. Vähänkö jännää! Toivottavasti siellä on hyvät avajaistarjoukset, voisi joskus juoda tämänkin sivun merkeissä hyviä viinejä. Tuskinpa on, mutta saahan sitä aina toivoa.

Versus Red, Etelä-Afrikka. 5,78€

Viña Bondad (Espanja; 5,30 €)

 

Viikko 11 piti olla täysin tipaton viikko. Edellisen viikon mäkihyppypukuepisodit jyskyttivät vielä sen verran voimakkaasti mielessä, että nyt oli tauon paikka. Tauko my ass. Torstain ”ihan vaan kahdelle tuopille” paisui vähemmän yllättäen seitsemäksi tuopiksi, ja menihän se perjantaikin röpötellessä tasaiseen tahtiin. Jossain vaiheessa lauantaita löysin itseni räntäsateen piiskaamasta Itä-Pasilasta. Ja sekös jos mikä pistää miehen juomaan.

Viña Bondad on ilmeisesti Alkon halvin punaviini, joka on varustettu luonnonkorkilla. Yleensä näihin halpispunkkujen poikkeaviin korkkiratkaisuihin tai pullomuotoiluihin liittyy jokin jekku. Toisin sanoen pullon ulkomuotoon panostetut rahat on vähennetty viinin valmistukseen tarkoitetuista rahoista. Kyllähän tämä oli lievästi havaittavissa myös Viña Bondadista. Alkumaku oli hyökkäävä, mutta siedettävämpi kuin monilla saman hintaluokan kilpailijoilla. Ei sillä, että asiasta mitään ymmärtäisin, mutta alle kuuden euron punaviinien haistelu vaikuttaisi olevan yhtä hyödyllistä kuin omaan sukkaan virtsaaminen. Kuka nyt viiniä haluaisi nuuhkia, kun sitä voi juodakin? Viña Bondad haisee sitä paitsi pahalta.

Helsingin Messukeskuksessa järjestetään tänä viikonloppuna Viiniexpo 2007. Satuin kuulemaan bussissa erään messuilla vierailleen – todennäköisesti Kokoomusta äänestävän – jakkupukuisen naisen ajatuksia kyseisestä tapahtumasta. Nainen myönsi, että tunnelma messuilla oli välillä huvittava, kun sadat ihmiset pyörittelivät viinilasejaan neniensä edessä asiantuntevan näköisinä. Oman vajaa-aivoisuutensa nainen todisti kuitenkin hetkeä myöhemmin. Naiselle oli hänen omien sanojensa mukaan suositeltu jotain hyvän hinta-laatusuhteen viiniä, joka maksoi sekin peräti 12 euroa per pullo. Nainen oli kieltäytynyt viinistä, koska hän juo ”yleensä vain 15-25 euron hintaisia punaviinejä”. Vai niin. Toivottavasti pidät hauskaa kruununhakalaisessa yksiössäsi juodessasi yhden lasillisen jotain vuosikertaviiniä samalla kuin katsot Huumaa taulu-TV:stäsi nyt kun Bumtsi-Bumia ei esitetä enää. Melkein olin luovuttaa sinulle tämän blogin osoitteen.

 

Yleensä ihmisen arvomaailma ja loppuillan suunnitelmat muuttuvat radikaalisti jo yhden viinipullon jälkeen. Samoin kävi minulle nautittuani Viña Bondadin. Olin nimittäin alunperin lähdössä viettämään sosiaalista elämää kulttuurikeskus Korjaamolle, jossa esiintyi 22-Pistepirkko, mutta Viña Bondadin ansiosta katsoin jäin kotiin katsomaan taide-elokuvaa nimeltään Creature from the Black Lagoon (USA, 1954). Jos elokuva kertoo mustan laguunin hirviöstä, se ei voi olla huono. Vai voiko? Oi, kyllä voi. Creature from the Black Lagoon on paska. Voi hyvä elämä, että se on paska. Elokuva kompastuu ihan samoihin ansoihin, joihin moni muukin takakansitekstin perusteella viihdyttävältä vaikuttanut ”kauhu”elokuva on kompastunut:

1. Ensimmäisen puolituntisen aikana ei tapahdu mitään. Jengi ajelee ympäriinsä veneellä ja välillä kuvassa vilahtaa jonkun jättimäisen sammakon käsi ikään kuin antaen viitteitä tulevista huippuhetkistä. Käsikirjoittajan olisi pitänyt ymmärtää, ettei ideasta saa yli tunnin mittaista HYVÄÄ elokuvaa eikä täyttää tyhjiä kohtia tyhjänpäiväisellä ihmissuhdedraamalla ja veneretkillä.

2. Hirviö ei ole millään tavalla kiinnostava. Käsitin, että hirviön olisi pitänyt herättää katsojassa sekä kauhua että sympatiaa. En tiedä, onko minussa jotain vikaa, mutta joku kumipukuinen jäbä, jonka näyttelijänlahjat eivät ilmeisesti riitä muuhun kuin uimiseen ja huutamiseen, ei herätä minussa kumpaakaan tunnetta.

3. Loppu on käsittämättömän paska. Näitä vanhempia kauhuleffoja jaksaa useimmiten katsoa vain sen vuoksi, että loppukohtaus voisi olla hyvä, mutta liian usein loppukohtaus tiivistää ne asiat, joiden vuoksi elokuva on alusta lähtien tuntunut kärsimykseltä. Tämänkin elokuvan huikeassa loppukohtauksessa jäbät yrittävät kymmenen minuuttia ampua hirviötä harppuunalla. Mikäs siinä, mutta miksi se kohtaus jatkuu ja jatkuu ja jatkuu? Ohilaukaus, uusi yritys, ohilaukaus, uusi yritys, ohilaukaus, uusi yritys, ohilaukaus, uusi yritys, ohilaukaus, uusi yritys, osuma! (Sori nyt vaan, jos spoilasin, mutta ette oikeasti menetä mitään.)

4. Elokuva on tylsä. Takakansiteksti on todellisuudessa viihdyttävämpi kuin itse elokuva. Elokuva on parempi, jos sitä ei ole koskaan nähnyt.

Creature from the Black Lagoon ON paska. Se on niin huono, että se voisi olla itsensä Paulo Coelhon käsikirjoittama. Haluaisin oikeasti pitää elokuvasta ja hankkia seinälleni elokuvajulisteen, mutta eilisillan jälkeen en vain yksinkertaisesti pysty tekemään kumpaakaan. Creature from the Black Lagoonin DVD-painoksen ekstroissa näkyy olevan myös ”Paluu Mustalle Laguunille” -osio. Mitä helvettiä, paluu laguunille? Onkohan maailmassa yhtään ihmistä, joka tällaisen kärsimyksen jälkeen haluaisi PALATA mustalle laguunille? Huh huh.

Viña Bondad on hintaansa nähden ihan kelpo viini. Maku ei välttämättä ole maailmoja syleilevä, mutta se ei tässä hintaluokassa ole ainoa arvostelukriteeri. Ensimmäisen lasillisen kohdalla vaikutti pahalta, mutta viinipullo tyhjeni kuitenkin hämmästyttävän nopeasti. Ja sehän on aina viinien kohdalla hyvä merkki. Kategorioin tämän kuitenkin pahaksi viiniksi testi-iltaan liittyneen elokuvaelämyksen vuoksi.

3/5

Tekstiviestidiskurssi

Nolompaa kuin soitella humalassa väärille tytöille on saada niiltä samoilta mimmeiltä tekstiviestejä, kun on itse selvinpäin. Kun on jo poistanut numerot puhelimen muistista ja ennen vastaamista pitää ottaa lähettäjä numerotiedustelusta selville ja sitten muistella, että kukahan tämä niina tai jenni nyt olikaan. Jos nyt vastaa ollenkaan. Yleensä ei vastaa.

Tämäkin on hyvä syy olla humalassa silloin kun muutkin ovat. Tietysti humala voi johtaa niiden väärien mimmien numerojen saamiseen, mutta riskejä on otettava. Kumpikaan edellämainituista dilemmoista ei ollut lauantaina ongelmana, niin kuin ehkä edellisestä arvostelusta voikin päätellä.

Narukäsiä kun olemme, piti oluet jättää kauppaan ja kopata mukaan kaksi viiniä per naama. Onnenpyörä neula pysähtyi tällä kertaa chileläiseen Santa Cecilia de Tarapacá Merlotiin ja espanjalaiseen Castillo Murviedroon. Valitettavasti näistä ensimmäinen oli jonkin sortin rosvosektori, Santa Cecilian tuoksun muistuttaessa lähinnä kesäpäiväksi autoon jätettyä pihlajanmarjapiirakkaa. Jälkimakukin oli viinissä melko hapan, vaikkakin yllättävän hyvä ottaen hajuaistille tarjoillun hyökkäyksen.

Ensimmäisen viinin jälkeen ne tekstiviestien lähettelyt alkoivat pyöriä taas mielessä, joten oli syytä korkata toinen pullo. Castillo Murviedro olikin jäähtynyt sopivasti tarjoilulämpötilan alapuolelle parvekkeella, joten sen maistelu tapahtui optimaalisissa olosuhteissa: kylmänä ja maistajan ollessa humalassa. Toisaalta tässä vaiheessa toivoi pullojen menneen toisinpäin, Murviedro kun paljastui ihan kohtuulliseksi viiniksi, varsinkin jos tuollaiselle vähän happamalle maulle lämpeää.

Humalaisten tekstiviestien lisäksi keksin vain yhden myötähävettävämmän tekstiviesti-ilmiön ja se on ilmaisjakelulehden tekstiviestipalsta. Joo joo, Suomi on kateuden ja turhan valittamisen täyttämä maa, mutta onko sitä pakko painaa oikein paperille asti, aukeaman verran sadankuudenkymmenen merkin annoskoossa? Oikeastihan ainoa syy tuollaisille palstoille on toimituksen työmäärän ja sitä kautta työntekijöiden vähentäminen, ja siitähän lehtitaloissa tykätään.

Nämä kaksi ilmiötä voisikin yhdistää ja vaihtaa puhelimestaan kaikkien tyttöjen numerot vaikkapa Satasen tekstaripalstan numeroksi. Tulisipa siihenkin kalankääreeseen jotain hauskaa luettavaa ja bonuksena päälle kerrankin muistaisi, että mitä sitä on tullut kirjoiteltua aamuyön itsetuntopuuskassa. Ja sitten hävettäisi, jos ei naurattaisi edelleen.

Santa Cecilia de Tarapacá Merlot, Chile. 5,99€
Castillo Murviedro, Espanja. 5,60€

Mäkihyppypuku, Hjalliksen maailmanympäripurjehdus ja 2 pulloa viiniä

Näihin sanoihin tiivistäisin viikonloppuni. Ohjelmassa oli kaverin syntymäpäivien viettäminen Hämeenlinnassa, jossa päätin jatkaa testityötä halpojen punaviinien parissa. Koska kyseessä olivat syntymäpäivät, asunvalintani oli luonnollisestikin pinkki mäkihyppypuku. Kuultuani että paikalle on saapumassa ihmisiä juhla-asuissa epäilin jo hetken asuvalintani nerokkuutta, mutta loppujen lopuksi valinta osoittautui toimivaksi. Jopa niin toimivaksi, että paikallisen pizzerian omistaja yltyi spontaaniin naurukohtaukseen saapuessani pizzeriaan neljän jälkeen aamuyöllä. Mäkihyppypuvun ainoa huono puoli oli sen huono hengittävyys. Ihmettelin pitkään, miksi puku on vuorattu hiostavalla vaahtomuovilla, mutta tajusin jossain vaiheessa iltaa, että ehkei mäkihyppypukuja ole tarkoitettu arkisiksi oloasuiksi.

Niin, itse viineistä. Tällä kertaa testiin joutuivat italialainen Villa Anna (5,92 €) ja unkarilainen Magyar Édes Vörös Bor (4,87 €). Magyarin hinta arvelutti sen verran, että päätin juoda ensin Villa Annan alta pois, jotta Magyar menisi paremmin alas. Ja menihän se. Villa Annaa kuvailisin hyvin tyypilliseksi halpisviiniksi. Maku ei karkoita, mutta ei myöskään hyväile makuhermoja. Pullon tyhjentämisen jälkeen join huomaamattani muutaman lasillisen suht tanakkaa boolia, jonka rohkaisemana avasin Magyarin. Ja mitä ihmettä! Eihän se ollutkaan kaameaa kuraa. Toki asiaan saattoi vaikuttaa noin kymmenen nautittua alkoholiannosta, mutta myös testiryhmämme toinen jäsen totesi asioiden olevan hyvällä mallilla. Eipä hänkään tosin vaikuttanut olevan ihan parhaassa mahdollisessa arviointikunnossa. Magyar Édes Vörös Bor on kuitenkin mahdollisesti paras alle viiden euron punaviini, jota olen koskaan juonut.

Tässä vaiheessa kertoisin teille mielelläni Riki Sorsasta ja Hjallis Harkimosta. Tosiystävinä luovutimme syntymäpäiväsankarille noin 60 vinyylilevyä, joiden mukana oli mm. Riki Sorsaa, Samantha Foxia, kolme Simply Redin levyä, Lionel Ritchietä, Iskelmäfestivaali 1976 ja Kim Lönnholmia. Tässä siis satsin parhaimmisto. Riki Sorsan julkaisu oli hämmentävä kokemus. Herra Sorsa on nimittäin omistanut levynsä Hjallis Harkimon maailmanympäripurjehdukselle (ei sentään Hjallikselle itselleen). Eihän siinä mitään, mutta kun kyseessä on kuvavinyyli, johon on painettu märkä ja tuskaisen näköinen Hjallis Harkimo purjehtimassa merellä, niin hämmennys on melkoisen suuri. Mitäpä muuta todellinen musiikinystävä voi toivoa kuin kuunnella Reggae O.K:ta ja katsella, kun Hjalliksen naama pyörii vinyylisoittimella? No joo, ehkä Kim Lönnholmin levyä, mutta onneksi sekin oli saatavilla.

Itsehän en ole järin konservatiivinen henkilö, joten mielestäni ei ole häveliästä lähteä mäkihyppypuvussa baariin. Ehkä Sedun portsareilla olisi ollut jotain mäkihyppääjiä vastaan, mutta ravintola Hannibalin henkilökunta suhtautui hyvin ymmärtäväisesti nuoren urheilijan asuvalintaan. Valitettavasti myös meillä atleeteilla on heikot hetkemme. Illan heikko hetki sattui kohdalle siinä vaiheessa, kun läimäytin vahingossa varsin miellyttävän oloista naishenkilöä poskeen. Syytän huonoa tuulirakoa.

Villa Anna ja Magyar Édes Vörös Bor osoittautuivat kovaksi kaksikoksi. Sen sijaan Lionel Ritchien levy oli tylsää muniinpuhaltelua, joka ei vastannut lainkaan uskomattoman tyylikkään kansitaiteen asettamia kovia odotuksia. Mutta enpä minä syntymäpäiväsankarina valittaisi, jos kokoelmani olisi täydentynyt Ritchien lisäksi Nicon (ei sen hyvän naisartistin, vaan jonkun latinorakastajan) ikimuistoisella singlellä I Need Your Love tjsp.

Ninjojen yö

 

Pasilan Alko, torstai-iltapäivä. Olin jo aika lähellä ostaa nostalgiamielessä Don Sanchoa, mutta kyseinen pullo on niin käsittämättömän ruma, etten kehdannut mennä sen kanssa kassalle. Valitsin siis suht edullisen argentiinalaisen Mendozan (5,29 €) ihan perstuntumalta.

En ole turhan kranttu näissä asioissa, mutta mielestäni on hieman arveluttavaa, jos punaviini vaahtoaa. Tästäkin huolimatta pyrin ottamaan makunautinnon vastaan avoimin mielin. Valitettavasti tämäkin viini maistui suoraan sanoen kusessa keitetyltä rotalta. Huomionarvoista on kuitenkin se, että viini maistui suoraan pullon suusta juotuna paljon paremmalta kuin lasista.

Lasista tai ei, käsistähän se homma taas lähti. Siinä vaiheessa tajuaa itsekin olevansa suht humalassa, kun tuolilta putoamisen jälkeen yrittää heittää kaveria Casion lelu-uruilla. Mendoza vapautti sisäisen ninjani. Siinä saivat kyytiä niin Lapin Kansat kuin bassovahvistimetkin. Sivullisia uhreja ei edes pyritty välttämään. Ei siinä enää kämppiksien yöunia ajatella, kun ninja pääsee vauhtiin. Joskus tällaisina krapula-aamuina tulen pohtineeksi, kannattaisiko bitchslapping ja perseraiskaushuumori jättää dokausilloista kokonaan pois. Toisaalta, tiedän mitä osaan hyvin, ja miksipä en hyödyntäisi taitojani?

Mendoza on jokseenkin tylsä viini. Sen maku on hyvin geneeristä alle kuuden euron luokkaa. Mendozan juominen on vähän niin kuin Audioslavea kuuntelisi. Munattoman keskinkertaista paskaa, jonka kuluttamiselle ei oikein keksi mitään hyvää syytä. Toisaalta Mendozan nauttiminen pullon suusta kulttuuriravintola Exoduksen miestenvessassa oli ihan mieltä avartava kokemus. Ei Mendoza nyt mitenkään hirveän huonolta maistu, mutta pisteitä laskee tyrmistyttävä keskinkertaisuus.

 

2/5

Hiiriä ja ihmisiä

Huh huh. Tuli torstaina otettua, Mannerheimin sanoin, anturakännit. Toki tieteen nimissä, sillä testattavana oli tällä kertaa yleisön pyynnöstä Quinta da Espiga. Sattumalta samaa viiniä suositteli myös Alkon työntekijä, eli terveiset vaan sinne mahdollistajillekin. Viinissä on lisäansiona vielä portugalilaisuus, eli sitä juodessaan voi kokea nostavansa herkän imperialistisen keskisormen brasilialaiselle Paulo Coelholle.

Suosituksissahan on se hyvä puoli, että jos viini on ihan ureaa niin valinnasta voi syyttää jotakuta muuta kuin itseään. Eikä tietysti tarvitse valita etiketin perusteella, joka siis todettiin jo huonoksi metodiksi. Paitsi jos ostaa viinin lahjaksi esimerkiksi entiselle tyttöystävälle.

QDA paljastui kuitenkin ihan jees -luokan viiniksi. Jos nyt vertauskohteeksi otetaan vaikka se savolaisesti ketkussa pullossa myytävä Jeanjean Merlot, jota viimeksi tuli litkittyä, on Espiga aikalailla hyökkäävämpi viini. Jeanjeanin maku tuli viipeellä, Espiga laittaa heti kortit pöytään.

Hyökkääväksi paljastui myös loppuillasta baarissa tavattu varttuneempi herrasmies, tai mikä lie käppänä, joka meinasi käydä kaverin kraiveliin kiinni. Ei tosin osunut maaliinsa ja puristelikin vain poskesta. No, mehän emme ole mitään hiiriä vaan ihmisiä, joten tilanne hoidettiin puhumalla. Tämä lajillinen ero todistettiin vielä alkuyöstä, kun nakkikioskin vieressä näimme hiiren, eikä se liittynyt seuraamme. Näki että ollaan vähän parempaa väkeä.

Quinta da Espiga on siis ihan oiva viini, jos tällaisesta vähän vaniljaisesta ja mausteisesta viinistä pitää. Varoituksena mainittakoon, että viini saattaa oluen kanssa nautittuna aiheuttaa humalatilan.

Quinta da Espiga, Portugali. 5,99€